Pääasia-podcast työelämästä

Klaus Kuhanen sai potkut vuosi sitten ja käsittelee asiaa edelleen

Mehiläisen Pääasia-podcast työelämästä -sarjassa keskustellaan työelämään liittyvistä ilmiöistä yhdessä asiantuntijoiden ja yritysvieraiden kanssa. Sarjassa käydään avointa keskustelua johtamisesta ja esihenkilötyöstä sekä työelämän muutoksesta. Tässä jaksossa työterveyspsykologi Kimmo Haapasen vieraana on vapaa kirjoittaja Klaus Kuhanen. Jaksossa keskustellaan potkujen saamisesta. Millaisia tunteita irtisanotuksi tuleminen herättää? Entä miten epäonnistumisen ja häpeän tunteisiin olisi hyvä suhtautua?

Klaus Kuhasen viimeiseksi työpaikaksi jäi toimitusjohtajan toimi. Tästä tehtävästä, reilun kahdenkymmenen vuoden toimitusjohtajana työskentelyn jälkeen, Kuhanen irtisanottiin. 

”Minun mielestäni toimitusjohtajan on hyvä olla aina varuillaan, että työtehtävät saattavat päättyä”, Kuhanen sanoo.

”Niitä potkuja edelsi joidenkin kuukausien aikajakso, jolloin alkoi käydä selväksi, että bisnes ei suju kuten sen pitäisi. Tunne potkujen saamisesta tuli konkreettisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.” 

Vuosi sitten Kuhanen tapasi esihenkilönsä, joka kertoi uutiset irtisanomispäätöksestä. Myöhemmin hän on kirjoittanut irtisanomisestaan Potkut.com-blogissaan. Irtisanomispäivänä mielessä myllersi monenlaisia tunteita. Esihenkilön tapaaminen jännitti ennakkoon, mutta irtisanomiskeskustelun jälkeen keho ja mieli rauhoittuivat.

”Luulen, että se on persoonakysymys. Olen ennenkin elämässäni huomannut, että tuollaisessa ainutlaatuisessa tilanteessa ensimmäinen reaktioni on rauhallisuus. Voimakkaammat reaktiot tulevat yleensä hieman myöhemmin, muutaman päivän jälkeen.” 

Klaus Kuhanen oli ennen irtisanomistaan ehtinyt tehdä yli 40 vuotta kestäneen työuran, johon oli sisältynyt monia haastavia tilanteita. Tällainen työkokemus auttoi suhtautumaan myös potkuihin asiana, josta tulee kyllä lopulta selviytymään. 

Potkut ovat erityinen elämänkriisi

Ihmiselämään kuuluvat haastavat elämäntilanteet, epämiellyttävätkin yllätykset. Klaus Kuhanen huomasi irtisanomisensa jälkeen, että oli aiemmin käsitellyt vaikeita tunteita herättäviä elämäntapahtumia hyvin vähän. Hänellä oli ollut tapana yrittää olla miettimättä menetyksiä tai pettymyksiä, ja pyrkiä liian nopeasti eteenpäin.

Potkujen saamisen hetkellä hänellä oli kuitenkin tilaa ja resursseja käsitellä sen herättämiä ajatuksia. Nyt vuosi myöhemmin prosessi tuntuu olevan edelleen kesken. 

”Tuntuu, että tämä työ jatkuu edelleen. Kuinka kauan vielä – sitä en tiedä.” 

Irtisanominen on äkillinen muutos myös työyhteisön muille jäsenille. Kuhanen kertoo, kuinka oman työyhteisön erilaiset persoonat tulivat esiin hetkellä, kun hänen irtisanomisestaan tiedotettiin yhteisessä tapaamisessa. Osalle uutiset eivät näyttäneet merkkaavan mitään, kun taas jotkut saattoivat jopa itkeä. 
Hätääntyneillä työkavereilla oli suuri tarve päästä juttelemaan irtisanotun johtajan kanssa. 

”Syystä tai toisesta valitsin lohduttajan roolin. Minua ei tultu lohduttamaan vaan minä päinvastoin lohduttelin ihmisiä siitä, että elämä jatkuu”, Kuhanen kertoo. 

Läheisille irtisanotuksi tulemisesta oli helppo kertoa, sillä Kuhanen oli tottunut jakamaan perheelleen ilojensa lisäksi myös surujaan. Yllättäen vanhin lapsi onnitteli irtisanottua isäänsä. Kuhanen kertoo, ettei ensin ymmärtänyt onnittelua, mutta on myöhemmin käsittänyt, että potkujen saaminen oli myös onnekaskin sysäisy uuteen suuntaan. 

”Koin, että oli tärkeä kertoa läheisille ja ystäville aika aikaisessa vaiheessa. Ajattelin, että mitä avoimemmin ja nopeammin kerron siitä, se ei pääse kotiloitumaan sisälleni. Irtisanomiseen liittyy tietynlaisia trauman piirteitä, joten en missään nimessä halunnut, että olisin käpertynyt sen asian kanssa.” 

Työstä voi kasvaa varkain identiteetti 

Hätä, häpeä, identiteettikriisi ja epäonnistumisen tunne. Tällaiset tunteet alkoivat täyttää Klaus Kuhasen mielen muutama päivä potkujen saamisen jälkeen. Vaikka Kuhanen oli tavallisesti puhelias ja irtisanomisesta oli pystynyt puhumaan jo joillekin ystävistä, toisessa hetkessä voimakkaat tunteet ottivatkin vallan ja sanat juuttuivat kurkkuun.

Mitä läheisempi suhde omaan työhön on, sitä vahvempia tunteita työelämän vastoinkäymiset voivat herättää. On tavallista, että johtajan rooliin on päätynyt tai hakeutunut työntekijä jolle työntekeminen on monella tapaa tärkeä asia. 

”Minä kuuluin siihen porukkaan, joka on identifioitunut työhönsä 110 prosenttisesti. Koin, että työn lisäksi se oli hartain harrastukseni.” 

Klaus Kuhanen esimerkiksi usein esitteli itsensä uusille ihmisille työnsä kautta. Nyt Kuhanen on alkanut kuitenkin kyseenalaistaa, oliko työ kuitenkaan hänelle se kaikista tärkein asia. Hän on alkanut nähdä itsessään myös monia muita puolia ja piirteitä kuin hyvän toimitusjohtajan. 

Klaus Kuhanen on kirjoittanut ja puhunut potkuistaan julkisesti ja päässyt tämän myötä keskustelemaan asiasta muiden irtisanottujen kanssa. Kohtaamiset ovat saaneet Kuhasen pohtimaan sitä, miksi niin monet ottavat irtisanomisen kovin henkilökohtaisesti. Se on kuitenkin monen työuralle osuva vaihe.  

”Potkut ovat kuitenkin ihan normaali, oleellinen osa työelämää. Jos se koetaan niin raskaana – kuten minäkin olen kokenut – niin pitäisikö sen kanssa tehdä jonkin verran töitä.” 

Toimitusjohtajan irtisanomiseen liittyy aina epäonnistuminen. Tämä voi synnyttää vahvan häpeän tunteen, kun itselleen tärkeässä työssä ei menestykään. Kuhanen kuitenkin muistuttaa, että kukaan ei välty elämässä epäonnistumisilta. Kuten muidenkin epäonnistumisten, myös potkujen jälkeen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää käsitellä asia ja mennä eteenpäin.

Irtisanominen voi aiheuttaa jopa masentuneisuutta  

Potkut saatuaan Klaus Kuhanen päätti, että käsittelisi irtisanomisen herättämät tunteet kunnolla. Hän alkoi kirjoittaa kokemuksistaan ja julkaisi ensimmäisen kuusi kuukautta blogissaan joka viikko uuden aihetta käsittelevän tekstin.

”Olen sellainen, että voin pohtia asioita, vaikka kuinka paljon. Mutta maailma alkaa konkretisoitumaan vasta kun laitan ajatuksia paperille.” 

Potkuista toipuessa olo ei kohene välttämättä suoraviivaisesti pettymyksestä ja peloista parempaan. On tavallista, että helpompien aikakausien jälkeen epämiellyttävät tunteet palaavat ja niitä tulee käsitellä monta kertaa. Kuhanen kertoo kauhistuneensa etsiessään tietoa ja löytäneensä, että irtisanominen voi aiheuttaa jopa masentuneisuutta. 

”Ajattelin, että minähän en rupea masentumaan tällaisesta asiasta. Mutta sitten huomasin, että minusta löytyi niitäkin piirteitä, mikä yllätti niin minut kuin lähipiirinkin. Minussa ei ollut ennen näkynyt sellaisia mielen varjoja. Mutta niitä on meissä kaikissa.” 

Synkkien ajatusten työstäminen opetti Kuhaselle, että masentuneisuuden pelkääminen oli ollut turhaa. Vaikeitakin tunteita pystyi käsittelemään ja ne vaihtuivat aikanaan myös tuttuihin keveämpiin ajatuksiin. 

Vaikeissa ajoissa sosiaaliset suhteet kannattelevat irtisanottua. Kuhanen huomasi, että työarkeen kuuluneet kahvitapaamiset tai lounastreffit eivät päättyneet, vaikka työt loppuivatkin. Hän sanoo, että kahvittelukutsut ovat olleet ystäviltä ja tuttavilta hieno ele, joka on antanut hänelle valtavasti tukea ja iloa.

Onnenpotkut

Potkujen herättämien tunteiden käsittely on vienyt Klaus Kuhaselta nyt vuoden, eikä hän tunne olevansa vieläkään täysin valmis asian kanssa. Irtisanominen mietityttää edelleen.

Tänä syksynä Kuhasen oli mahdollista jäädä eläkkeelle ja hän tarttui tilaisuuteen. Eläköityminen tuntuu myös luopumiselta samoin kuin potkujen saaminenkin. 

”Määrittelen elämääni päivä kerrallaan ja mietin, että mitä se eläkkeellä oleminen nyt oikeasti tarkoittaa.” 

Tällä hetkellä Kuhanen ei kaipaa työelämää. Uusi tunne on ollut myös hämmentävä, sillä hän ajatteli pitkään, että hänen työnsä oli yksi elämän tärkeimpiä asioita. Työssä hän tunsi olevansa parhaimmillaan. Nyt tilalle on tullut aikaa etsiä itseään ja muita vahvuuksiaan. 

”Jos en olisi saanut potkuja, olisin painanut menemään varmasti vielä monta vuotta lisää. Ja nyt yhtäkkiä olen tilanteessa, että en kaipaa työelämään ollenkaan. Päinvastoin. Järki sanoo, että sinulla on neljänkymmenen vuoden työkokemus, hyödynnä sitä, mutta sydän sanoo jotakin ihan muuta.”

Varpu Hintsanen on onnellinen, että päätti puhua lapsensa menettämistä avoimesti  

Mehiläisen Pääasia-podcast työelämästä -sarjassa keskustellaan työelämään liittyvistä ilmiöistä yhdessä asiantuntijoiden ja yritysvieraiden kanssa. Sarjassa käydään avointa keskustelua johtamisesta ja esihenkilötyöstä sekä työelämän muutoksesta. Tässä jaksossa työterveyspsykologi Miia Rautiaisen vieraana on psykiatrinen sairaanhoitaja, mielenvalmentaja ja sosiaalisen median vaikuttaja Varpu Hintsanen. Jaksossa keskustellaan menetyksen kokeneen odotuksista työelämää kohtaan. Varpu Hintsanen auttaa oman yrityksensä kautta menetyksen kokeneita, ja on myös itse äiti, joka on menettänyt lapsensa. 

Menetys voi olla oman terveyden tai läheisen menetys. Elämän suuret menetykset ovat huomattavasti harvinaisempia kuin muut erilaiset vaikeudet ja haasteet kuten stressi tai positiiviset elämänmuutokset. Mutta kun menestyksen joutuu kohtaamaan, se vaikuttaa suuresti niin omaan henkilökohtaiseen elämään, läheisten elämään ja työelämään.   

Varpu Hintsanen on työskennellyt muun muassa lasten, nuorten ja perheiden kanssa psykiatrisen sairaanhoitajana yli kaksikymmentä vuotta. Viimeiset neljä vuotta Hintsanen on työllistänyt itsensä yrittäjänä. Hän luennoi työyhteisöissä tunne- ja mielentaidoista.  

”Sen lisäksi, että olen psykiatrian ammattilainen, olen myös äiti, joka on menettänyt lapsensa. Monet voi varmasti samaistua siihen, että joskus ei tarvita kuin yksi lause ja elämä voi muuttua. Minulle se lause oli Taysissa lasten päivystyspoliklinikalla, kun lääkäri sanoi, että lapsellani on vaikeahoitoinen syöpä”, Hintsanen kertoo.  

Hintsanen jäi samana päivänä viisivuotiaan tyttärensä omaishoitajaksi. Seuraavana päivänä Hintsanen alkoi järjestää työasioitaan. Sairaalanhenkilökunta pyysi varautumaan siihen, että lapsen hoidosta olisi tulossa pitkä. Hintsasella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa esihenkilöllään ja kertoa, että töihin paluun ajankohdasta ei voi sanoa vielä mitään – mutta siihen tulisi menemään pitkään.  

”Tilanne oli pysäyttävä ja järkyttävä myös esihenkilölleni, ja herätti hänessä tunteita. Hän otti ohjat heti käsiinsä ja sanoi järjestävänsä asiat töissä. Minulle tuli välittömästi olo, että minut kohdattiin myötätuntoisesti ja ihmiset elävät hengessä mukana. Minun ei tarvinnut kokea syyllisyyttä siitä, että olen jättänyt työkaverini pulaan.”  
 

Työnantaja auttaa antamalla mahdollisuuden kalenterin unohtamiseen  

Varpu Hintsanen oli kolme vuotta poissa työelämästä. Tänä aikana hän toimi lapsensa omaishoitajana. Hintsanen muistelee, kuinka hänen lastansa hoitanut lääkäri oli hoidon aloituksen yhteydessä kehottanut Varpua unohtamaan oman kalenterinsa. Vakavaa sairautta hoitaessa ei seurata muuta kuin hoitosuunnitelmaa ja lapsen vointia – kaikki muu oli nyt unohdettava.  

”Nykyihminen on tottunut aikatauluttamaan kaiken. Me aikataulutamme työpäivät, mutta sen lisäksi myös vapaa-ajan, harrastukset, viikonloput ja lomat. Jo se oli iso muutos, että koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. En voinut enää tietää, kun aamulla heräsin, että olemmeko me illalla kotona vai joudummeko lähtemään osastolle.”  

Lapsen sairastaessa vanhemmat menettävät monella tapaa hallinnan perheensä arkeen. Työnantajat voivat tukea työntekijäänsä tilanteessa antamalla mahdollisuuden kalenterista luopumiseen. Työntekijälle on hyvä viestittää selkeästi, että työpaikalla kaikki asiat tulevat kyllä järjestyvät hänen poissa ollessa. Esihenkilön tulisi ottaa myös vastuu yhteydenpidosta työntekijään sekä hänen tilanteensa tarkastamisesta.  

Varpu Hintsanen sanoo, että sosiaalisen median vaikuttajana häneltä kysytään kaikkein eniten sitä, miten työkaverin tai läheisen vaikeaan tilanteeseen olisi hyvä reagoida. Hän muistuttaa, että on luonnollista, että suuren surun keskellä ei osaa sanoa yhtään mitään. Senkin voi sanoa läheiselle ääneen.  

”Kun me olemme myötätuntoisia, me haluttaisiin usein sanoa jotakin, joka parantaa tai korjaa sen tilanteen. Mutta on tilanteita, kuten vakava sairastuminen tai kuolema, joita ei voi korjata. Se pitää hyväksyä, että aina ei ole [sanoja]. Sen voi sanoa ääneen, että en tiedä mitä sanoisin nyt, mutta olen tosi pahoillani. Se riittää”, Hintsanen sanoo.  

Avoimuus omasta kriisistä auttaa säästämään voimavaroja   

Kun Varpu Hintsanen joutui kohtaamaan lapsensa vakavan sairastumisen, hänelle oli selvää, että hän haluaisi puhua siitä avoimesti. Aiempi elämänkriisi, avioero, oli jättänyt kokemuksen, että haasteellisen elämäntilanteen peitteleminen vei vain turhaan energiaa ja jätti yksin.  

”Olin esittänyt reipasta ja ajatellut, että pitää olla pokerinaamalla, oli tilanne mikä tahansa. Kun erosin lasteni isästä, minulle tärkeää, että kukaan ei näe miten huonosti minulla menee. Sitä ehkä tarvitaankin aluksi, mutta se rooli jää helposti päälle.”  

Hintsanen kuvaa salailua pärjäävyydenpanssariksi, joka kyllä suojelee ikäviltä kommenteilta tai neuvoilta, mutta ei läpäise myöskään toisten ihmisten myötätuntoa ja apua. Hintsanen oli varma, että lapsen sairastaessa hänen voimansa ei riittäisi tilanteen salailuun. Hän kirjoitti sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa kertoi avoimesti, että hän ei tiedä mitä hänen ja hänen perheensä elämässä tulee seuraavaksi tapahtumaan. Lisäksi hän ilmoitti, että ei ole tavoitettavissa vaan vastaa puhelimeen vain silloin kuin jaksaa.   

Kuormittavassa elämän tilanteessa selkeä omien rajojen asettaminen sekä avoimuus voivat auttaa voimavarojen säätelyssä. Kun omasta kriisistä uskaltaa puhua, antaa ihmisille myös mahdollisuuden auttaa ja tukea.  

”Nyt kun minulla on kokemus kahdessa isosta elämänkriisistä, olen onnellinen että valitsin tällä kertaa toisin. Kaikki oli sen jälkeen paljon helpompaa”, Hintsanen sanoo.   

Työyhteisöissä on tärkeää ymmärtää, että suru ei poistu koskaan  

Kesäkuussa 2019 Hintsasen lapsi menehtyi syöpään. Hintsanen näkee surun ja suremisen nyt toisin kuin ennen. ”En allekirjoita suruajan käsitettä millään tavalla. Ei surulla ole mitään aikaa.”  

Hintsanen sanoo, että valitettavan usein ihmiset käsittävän surun asiaksi, josta päästään yli. Hän kuitenkin pitää tärkeänä, että työyhteisöissä ymmärrettäisiin, kuinka suru kulkee menetyksen kokeneen matkassa koko tämän loppuelämän. Arjessa tulevat vastaan muistoja herättävät maut ja hajut ja vuodenkulku muistuttaa menneistä jouluista ja lomista.  

Suru on yksilöllinen kokemus, jota ei voi suorittaa. Surun eri vaiheiden ymmärtäminen voi olla avuksi menetystä käsiteltäessä, mutta samalla tavalla tärkeää on myös sallia surun yksilöllisyys. Kun edessä on töihin paluu menetyksen jälkeen tai läheisen hautajaiset, on tärkeää tehdä asiat rohkeasti omalla tavalla ja ilman paineita käyttäytyä tai toimia kuten muut vastaavassa tilanteessa.  

Varpu Hintsanen koki tärkeäksi saada järjestää hautajaisten sijaan lapselleen elämän muistojuhlan. Juhlissa pukeuduttiin värikkäästi, koristeltiin ilmapalloilla ja syötiin lapsen suosikkiruokia.  

”Olisi [tärkeää olla] rohkeus tehdä kuten oikeaksi kokee. Näen sen surun käsittelyn kannalta äärimmäisen tärkeänä asiana.” 

Varpu Hintsanen ei enää palannut samaan työhön, josta oli jäänyt lapsen sairastuttua pois. Hänen elämänsä oli muuttunut, eikä hän kokenut enää voivansa palata keskustelemaan asiakasperheiden kanssa vanhemmuuteen liittyvistä riittämättömyyden kokemuksista. Irtisanoutuminen ei ollut helppo päätös, sillä Hintsanen piti työstään, työpaikastaan ja työkavereistaan.  

Esihenkilö suhtautui Hintsasen irtisanoutumiseen ymmärtäväisesti. Samoin kuin Hintsanen myös työyhteisö oli ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa paljon. Hintsasen oli helppo puhua tilanteestaan avoimesti esihenkilölleen, joka osasi taitavan esihenkilön tavoin kuunnella ja käsitellä asioita myös avoimesti ja rehellisesti.  

Kuolema tulee koskettamaan meistä jokaista elämämme aikana. Siviilielämän haasteet näkyvät myös työroolissamme, joka muovautuu kokemusten myötä. Hintsanen korostaa, että siksi myös kuolemasta on tärkeää puhua työpaikoilla. Taitava esihenkilö ottaa asioita työntekijöiden kanssa puheeksi ja pitää keskustelu aktiivisesti yllä työsuhteen alusta alkaen. Vaikeiden asioiden kohtaaminen ja käsittely on helpompaa, kun kommunikaatio ja tapa käydä asioita läpi ovat jo olemassa. Työntekijän omaa vastuuta huolehtia itsestään ei voi myöskään unohtaa. Hintsanen rohkaisee menetyksen kokeneita sanomaan ääneen, miten haluaisi, että oma tilanne otettaisiin työpaikalla huomioon.  

Varpu Hintsanen ei luopunut irtisanoutumisen jälkeen hoitotyöstä, vaan perusti yrityksen, jonka kautta voi auttaa nyt muita menetyksen kokeneita.  Oman surun keskellä Hintsanen löysi uusia tapoja, kuinka auttaa itseään hanakalassa tilanteessa. Siitä kasvoi tietoa, jota hän jakaa mielellään työyhteisöjen työkaluiksi. ”Jotenkin tuntuu, että tämä näytti minulle, missä on minun paikkani hoitotyön kentällä.” 

Työelämän perustarpeet ovat kaikilla samoja – iästä riippumatta

Mehiläisen Pääasia-podcast työelämästä -sarjassa keskustellaan inhimillisesti ja rohkeasti työelämästä. Vaihtuvien asiantuntijoiden sekä yritysvieraiden kanssa pureudutaan muun muassa johtamiseen, esihenkilötyöhön sekä yksilön ja työyhteisön hyvinvointiin. Tässä jaksossa pureudutaan eri-ikäisten ajatuksiin työelämästä. Työterveyslääkärimme Tytti Kerttula saa vieraakseen Paula Kauppisen, milleniaalin, joka toimii Sofigatella Marketing Leadinä sekä jo eläkkeellä päivätöistä jääneen ja nykyään Senior Advisorina Valor Partners ja Nextmile Oy:ssa toimivan Kimmo Soinin.

Raha ei korvaa huonoa työilmapiiriä

Eri-ikäisten ihmisten erilaisista työelämätarpeista keskustellaan paljon, mutta pohjimmiltaan kaikki kokevat samoja perustarpeita: halua tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Nuorempi sukupolvi ei kuitenkaan tyydy siihen, että töissä käytäisiin pelkän rahan takia, Kauppinen toteaa. 

”Ei riitä, että töissä ollaan kasista neljään. Työn on annettava jotain muutakin, esimerkiksi uuden oppimista.”

Soini on Kauppisen kanssa samoilla linjoilla siitä, ettei raha ole olennaisin motivaatio työlle. Silti palkan merkitys korostuu eri tavalla eri elämän vaiheissa:

”Kun käynnissä oli ruuhkavuodet ja hartioilla iso asuntolaina, rahalla oli suurempi merkitys kuin tänä päivänä. Läpi työurani minulle on kuitenkin ollut tärkeintä tehdä omien arvojeni mukaista työtä hyvässä työyhteisössä. Huonoa työilmapiiriä ei voi rahalla korvata”, hän painottaa.

Milleniaalien työelämätoiveissa korostuvat joustavuus, nopea urakehitys sekä uuden oppiminen. Toisaalta uuden oppiminen ja muutoskyvykkyys ovat jo välttämättömiä työelämätaitoja. Esimerkiksi uutta teknologiaa on opittava hyödyntämään ja samalla erilaisiin muutoksiin tulisi suhtautua positiivisin mielin. 

”Myös johtamisessa pitäisi huomioida nämä toiveet ja seurata enemmän työn tekemisen lopputulosta. Tänä päivänä aikaa voi käyttää joustavasti, emme ole sidottuja toimistoon”, Soini pohtii.

”Tavoitteita ei saavuteta, jos avainhenkilöt palavat loppuun”

2020-luvulla mielenterveyshaasteiden aiheuttamaa työkyvyttömyyttä esiintyy aiempaa enemmän. Soini muistuttaa, että kuormittavuus ei synny vain työn määrästä vaan hän kääntää katseensa ennen kaikkea johtamiseen sekä työpaikan yhteishenkeen.

”Tavoitteita ei saavuteta, jos avainhenkilöt palavat loppuun ja organisaatiolla ei ole työkykyä”, Soini sanoo.

Myös Kauppinen painottaa yrityksen johdon ja esihenkilötyön merkitystä. Koko yrityskulttuurissa tulisi ennakoida ja ennaltaehkäistä väsymystä ja uupumista. Itsensä johtaminen ei riitä, jos työkulttuuri ei ole kunnossa. 
”Jos osoitan luottamusta esihenkilööni niin paljon, että kerron hänelle huonosta olosta, niin silloin asialle on oikeasti myös tapahduttava jotain”, Kauppinen huomauttaa. 

Kauppinen ja Soini kaipaavat työpaikoille enemmän dialogia. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta avoimen keskustelun käymiseksi vaaditaan luottamusta ja uskallusta kertoa omat ajatuksensa. Soini kertoo olleensa työuransa aikana tilanteissa, joissa keskusteluun ei ole uskaltanut osallistua. Hänen kokemuksensa mukaan tämä kulttuuri on nyt vahvassa muutoksessa.

”Me milleniaalit emme enää tyydy sellaiseen kulttuuriin, jossa emme koe oloamme hyväksi, vaan lähdemme sieltä”, Kauppinen toteaa.

Miten organisaatiot hyödyntävät senioritekijöitä?

Myös työurien loppupäässä löytyy kehitettävää etenkin siinä, miten organisaatiot hyödyntävät senioritekijöitä. Vallalla on uskomus siitä, että alin mahdollinen eläkeikä ja siitä alkava loppuelämän loma ovat monelle tavoite. Soini ei allekirjoita tätä:

”Se on vähän sellainen on-off-näkemys, että olet tietyssä tehtävässä eläkeikään asti ja sitten lähdet pois. Hyödyllistä voisi olla vaikka osa-aikaisen asiantuntijatyön tekeminen. Näin omaa hiljaista tietoa saisi siirrettyä eteenpäin.”

Soini on itse jatkanut osana työelämää, sillä hän kokee sen tarjoavan elämälle hyvää sisältöä. 

”Uskon, että jos pysyn aktiivisena, niin minulla on edessäni laadukkaita vuosia. Ei välttämättä enempää, mutta ehkä parempia vuosia”, Soini hymyilee.

Työelämässä on myös suuri määrä kuormittuneita pienten lasten vanhempia, joiden urakehitys on hyvässä vauhdissa. Myös tällainen elämäntilanne vaatii organisaatiolta kompromisseja. Onko yrityksessä kulttuuri, jossa on ok viedä lapsi kesken päivän lääkäriin ja tehdä tunnit myöhemmin takaisin?

Myös Soini muistaa uransa varrelta työyhteisöjä, joissa esimerkiksi lasten lääkärikäyntejä ja isyysvapaita ei katsottu hyvällä. Tässäkin asiassa olemme onneksi menossa parempaan suuntaan, vaikka tilanne ei välttämättä olekaan vielä täysin ideaali.

Ihmisten ja koneiden välille tarvitaan tasapaino

Inhimillisyyden rooli korostuu työelämässä aiempaa enemmän tekoälyn tullessa osaksi arkipäivän työtä. Ihmisten ja koneiden välille tulisi löytää tasapaino. Vaikka kone voi suoriutua tietyistä tehtävistä tarkemmin, ihmisten aitoja tunteita ei voi korvata millään. Ihmisten suoriutumiseen vaikuttaa lisäksi oma motivaatio eli se, tekeekö töitä sydämellä.

Työyhteisön dynamiikka vaikuttaa valtavasti motivaatioon. Etätyö tuo joustavuuden rinnalla myös haasteita yhteisen ajan ja vuorovaikutuksen löytämiseen. Nyt työyhteisöissä on pohdittava, miten etätöissä voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä. Kuormittuneet ihmiset jäävät etätöihin ja se voi viestiä myös siitä, ettei työyhteisö ole niin mukava. Kauppinen toivookin, että edes satunnaisesti työkaverit näkisivät toisiaan kasvotusten.

”Yhdessä voimme iloita onnistumisista ja samalla jakaa myös huonoja päiviä. Jos työpaikalla on konflikti, niin hyvässä työyhteisössä se ratkaistaan avoimesti ja rakentavasti”, Kauppinen kertoo.

Jakson lopuksi Kauppi ja Soini välittävät toisilleen oman sukupolvensa toiveita ja ajatuksia:

”Jokainen meistä on yksilö. On tärkeää kuunnella ja olla toisille läsnä molemmin puolin. Minusta myös tiedon jakaminen on tärkeää ikäluokkien välillä, sillä vanhempi sukupolvi voi tarjota arvokasta, hiljaista tietoa meille nuoremmille. Erilaisuus on rikkaus ja diversiteetti johdossa ja yrityksessä tuo lisäarvoa”, Kauppinen kiteyttää.

”Senioritekijöillä on paljon kokemuksia ja näkemyksiä, mutta olemassa olevia käytäntöjä on tärkeä haastaa. Suurin osa ikäluokastani uskoo, että nuorissa on tulevaisuus. Yhteinen dialogi on tärkeää, jotta menneisyydestä voidaan oppia ja välttää samojen virheiden tekemistä”, Soini summaa.

Kati Levoranta: ”Johtajan tärkein tehtävä on auttaa tiimiläisiä onnistumaan” 

Mehiläisen Pääasia -podcast työelämästä sarjassa keskustellaan inhimillisesti ja rohkeasti työelämästä. Vaihtuvien asiantuntijoiden sekä yritysvieraiden kanssa pureudutaan muun muassa johtamiseen, esihenkilötyöhön sekä yksilön ja työyhteisön hyvinvointiin. Sarjan ensimmäisessä jaksossa syvennytään johtajan kehoon ja mieleen, kun työterveyspsykologi Nina Hynninen saa vieraakseen Kati Levorannan. Levoranta on taustaltaan juristi ja tällä hetkellä hän toimii P2X Solutions Oy -startupissa, joka taistelee ilmastonmuutosta vastaan ja rakentaa vihreän vedyn ja synteettisten polttoaineiden tuotantolaitoksia. Hänen perheeseensä kuuluu puoliso, kaksi aikuista lasta sekä koko perheelle rakas koira.

Työyhteisö kaipaa tunneälyä ja inhimillisyyttä 

Johtamistyössä on tapahtunut suuria muutoksia viimeisen 10 vuoden aikana. Levorannan mukaan hierarkian merkitys on vähentynyt ja samalla tiimipohjainen työskentely on yleistynyt. Erityisesti nuorempi sukupolvi kaipaa enemmän keskustelevampaa johtamistyyliä. Nuoret viihtyvät työympäristössä, joka huomioi inklusiivisuuden ja psykologisen turvallisuuden. Omien arvojen mukainen työskentely osana kehon ja mielen huoltamista on kaiken a ja o. 

”Tietyt asiat, kuten luottamus ja tavoiteasetanta, ovat jo olleet läsnä johtamisessa. Nyt niiden merkitys korostuu entisestään. Tiimiläisten on ymmärrettävä, mitä heiltä odotetaan”, Levoranta pohtii. 

Levoranta painottaa myös inhimillisyyttä. Tällä hetkellä tekoäly ja koneoppiminen ovat voimakkaasti pinnalla, mutta työyhteisöihin kaivataan edelleen emotionaalista tunneälyä sekä inhimillisiä kohtaamisia. Uusia kulmia johtamiseen toi lisäksi pandemia ja etätyöhön siirtyminen: miten etä- ja hybridityötä oikein johdetaan?  

”Etätyössä korostuu kehon ja mielen hyvinvointi. Minulle liikunta ja urheilu ovat olleet tärkeitä lapsesta asti ja pidän niistä edelleen kiinni. Joillekin hyvinvointia saattaa tuoda vaikka retkeily tai kulttuuri”, Levoranta kertoo. 

Levoranta on saanut urheilutaustastaan evästystä johtamistyöhön, tärkeimpänä systemaattisuuden, määrätietoisuuden sekä kurinalaisuuden. Suureksi opiksi hän nostaa sen, että vaikka olisi kuinka hyvä suunnitelma, elämä tuo aina yllättäviä vastoinkäymisiä. Tällöin on tärkeää mennä eteenpäin, eikä jäädä märehtimään epäonnistumista. 

”Pelasin nuorempana tennistä, jossa tulee väkisinkin huonoja lyöntejä. Niihin ei saa jäädä kiinni, mutta niistä on otettava opiksi ja jatkettava peliä”, Levoranta hymyilee. 

Mokat sekä haastavat paikat vievät ymmärrettävästi mielen hetkellisesti maahan. Levoranta saa liikunnan lisäksi tukea perheeltä ja ystäviltä. Työelämässä taas hyvä tiimi ja tiimihenki auttavat myös johtajaa, sillä tiimiltä saatava voima on valtava. Vaikeat tilanteet on tärkeä aktiivisesti käsitellä, jotta samat virheet voi välttää jatkossa. Sen jälkeen on aika siirtää mokat syrjään ja suunnata katse eteenpäin. 

”Pelkät tsempit ei riitä, asiat on käsiteltävä.” 

Johtajat ovat tiimiläisiä varten

Mieli, keho sekä ilmeet viestivät paljon siitä, millaisella fiiliksellä työpaikalla ollaan. Joskus henkilökohtaiset asiat voivat vaikuttaa työntekoon ja huonoja päiviä tulee jokaiselle. Vaativissa paikoissa mieli voi tehdä temppujaan. Tällöin Levoranta kannustaa palastelemaan tehtäviä pienempiin osiin ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Johtajan on tärkeä luottaa tiimiin ja tarvittaessa kertoa avoimesti, jos jokin asia vaivaa.

”Johtajan tulisi tiedostaa, millaisen viestin hän välittää läsnäolollaan. Ihmiset tarkkailevat johtajaa ja tekevät välillä hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole ihan oikeita. Minä kannustan positiiviseen viestimiseen.” 

Levorannalle vaikeita hetkiä johtajana on ollut esimerkiksi henkilöstön irtisanominen ja niistä syntyvä stressi. Tällaisiin tilanteisiin on löydettävä itselle toimivat keinot stressin hallintaan. Levoranta huomauttaa, että tuskin kukaan johtaja on superihminen ja siksi muun muassa uni on jokaiselle tärkeää. Hän on kohdannut omassa elämässäänkin tilanteen, jossa jaksamisen rajat tulivat vastaan: 

”Vuonna 2020 isäni sairastui vakavasti ja elämässä oli useita käytännön haasteita. Huomasin olevani ylikuormittunut ja stressi vaikutti jo verenpaineeseeni. Minun piti pysähtyä ja miettiä, mitkä asiat todella ovat tärkeitä. Töissä tiimi auttoi minua ja vanhempani jakoivat osaltaan syvää viisauttaan ja neuvoja. He painottivat, että elämässä pitää tehdä valintoja. On hiljennettävä tahtia siellä, mistä pystyy.” 

Jakson lopuksi Kati Levoranta kertoo, millaisen perinnön hän haluaisi johtajana jättää: 

”Johtajat ovat tiimiläisiä varten, ei toisinpäin. Johtajuus on palveluammatti ja johtajien tehtävä on auttaa muita onnistumaan”, hän summaa.